"Vuonna 1919 unisaarnaaja Eino Teräs kiertää ympäri Suomea, ja ihmiset tungeksivat kuulemaan jänen outoja horrospuheitaan. Saarnojen aikana lukija vajoaa päähenkilön mukana kaoottisiin unimaailmoihin: Eino on yhtäkkiä nuori tyttö, jota pirullinen pyöveli Jussila vainoaa." Tällainen takakansiteksti ei yleensä osta minua lukijaksi.
Jaakko Yli-Juonikas
Uneksija (Otava, 2011)
Kirjan luettuani minulle jää tunne, etten muista siitä juuri mitään. Se kai johtuu siitä, ettei kirjassa varsinaisesti tapahdu mitään. Teräs menee eri paikkoihin, nukahtaa vuoteelle ja alkaa houria. Mieleeni vähitellen palaa erilaisia unia, mutta selvää kuvaa siitä, mitä oikein sanottiin, ei tule. Tässä kirjassa joku muu kuin sisältö oli parasta.
Minua nimittäin kiehtoi vain kirjan teksti. Arvostan sitä, että joku on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka tuntuu (pääosin) siltä kuin se olisi kirjoitettu 1920-luvulla. Vanhahtava kieli onnistui tenhoamaan, vaikka sen otteesta olinkin kykenevä irtautumaan, milloin joku ruumiin tahi sielun toiminto sitä vaati.
Mielenkiintoisella tavalla erilainen romaani. Sopii siksi "modernimpien" romaanien välipalaksi, vaikkei mikään erityinen mestariteos olekaan. Tällaisia lukee mielellään ehkä kerran, pari vuodessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti